Mutta kuinka monessa rodussa edes syntyy 500 pentua vuosittain? Ja jos syntyykin, niin ovatko rodun kasvattajien näkemykset rodun ihannekoirasta yhteneväiset? Kuinka selkeät ja yhdenmukaiset ovat kasvattajien jalostustavoitteet? Moniko sitoutuu niihin? Ja pidetäänkö kaikkia rodun koiria edes samaan käyttötarkoitukseen? Kuinka monta näistä syntyneistä koirista testataan luonteen ja terveyden osalta? Testataanko kaikki samasta pentueesta vai vain yksittäisiä koiria? Ja jos koiria testataan, niin kuinka monipuolisesti, ja tehdäänkö se siten, että tuloksia voidaan vertailla keskenään vielä kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä?

20 vuotta on pitkä aika. Montako kertaa tuona aikana tavoitteet, tarpeet ja ihanteet ehtivätkään muuttua? Kokeita ja kilpailuita tulee yhä uusia, arvostelun painopisteet niissä muuttuvat, kauneuskäsitykset muuttuvat, sairauksia tulee, ja harvemmin menee – oikeastaan kaikki ympärillä muuttuu voimakkaasti ja vauhdilla. Niin mekin muutumme, ja meidän mielipiteemme. Mitä se auttaa, jos rodun kasvattajista vain kourallinen puhaltaa yhteen hiileen, ja loput tekevät kuitenkin mitä huvittaa? Ja ketä ihan oikeasti enää edes kiinnostaa rodun alkuperäinen käyttötarkoitus nykyisessä hektisessä ja mulle-kaikki-heti-nyt elämässä? Ja onko sillä ylipäätään merkitystäkään? Maailma muuttuu, niin myös me ja meidän tarpeemme. Mitä tähän kaikkeen vaikuttaakaan meidän koiraharrastajien mitä ihmeellisimpiin ja moninaisimpiin tekoihin johtava kilpailunhalumme? Ja se narsismi, tarkoitushakuinen asioiden muuntelu ja omaan leiriin vetäminen, joka meistä nostaa päätään heti, kun ryhdytään puhumaan koirista.

Ja kun sitten vielä lisätään tähän kaikkeen geenit ja niiden valtava määrä. Mitä enemmän niitä kaikkia mahdollisia erilaisia vaihtoehtoja miettii, sitä kaoottisemmalta koko koiranjalostus tuntuu. Haluaisimme edes jollakin tavoin hallita geenien valikoitumista seuraavalle sukupolvelle. Koko homma muuttuu alkuräjähdyksen kaltaiseksi ja täydellisen kaoottiseksi tilaksi, jossa ääretön määrä erilaisia geenejä, ajatuksia ja näkemyksiä sinkoilee jonkin tuntemattoman voiman määrääminä siinä vaiheessa, kun geenien hallinnan lisäksi pitäisi vielä päästä yhteisymmärrykseen rodun muiden kasvattajien ja harrastajien kanssa ulkonäköön, terveyteen sekä luonteeseen ja käyttäytymiseen liittyvien ominaisuuksien yhdenmukaisista jalostustavoitteista.

Utopiaako se kaikki sitten on mihin HETIssä uskomme? Uskallankohan edes sanoa, mutta – kyllä se on utopiaa. Ainakin osittain. Tärkeintä ei kuitenkaan ole pääsy täydelliseen päämäärään, tilaan, jossa mietittäisiin ’mitäs nyt sitten tehdään’, vaan liike kohti päämäärää. Tärkeintä on asioiden liikkeellä oleminen kohti parempaa tulevaisuutta. Siinä mielessä se ei ehkä sitten kuitenkaan ole utopiaa. Mutta se vaatii meiltä koiraharrastajilta paljon asennemuutosta – omista näkemyksistä edes vähän periksi antamista, yhteisen päämäärän löytämishalua ja halua tavoitella tuota yhteistä päämäärää – tervettä, hyväluonteista ja pitkäikäistä koiraa.

---

Kirjoittaja Riitta Liimatainen on maatalous- ja metsätieteiden maisteri sekä jalostusagronomi. Toiminut Näkövammaisten Keskusliiton Opaskoirakoulun johtajana vuodesta 2006. Työskennellyt aiemmin Helsingin yliopistossa kotieläintieteen laitoksella kotieläinten jalostustieteen ja kotieläinfysiologian assistenttina. MH- luonnekuvaaja ja -toimihenkilökouluttaja, Suomen Kennelliiton luonnetestityöryhmän, luonnetyöryhmän ja hyötykoiratoimikunnan jäsen, sekä Unkarinpaimenkoirat ry jalostustoimikunnan asiantuntijajäsen. Koirien luonneominaisuudet, käyttäytyminen ja käyttäytymiseen vaikuttavat tekijät vievät mielenkiinnon niin töissä, luottamustoimissa, harrastuksissa kuin vapaa-aikanakin.

---

Lue lisää kolumneista ja miten voit osallistua