(Some practical solutions to welfare problems in dog breeding. Animal Welfare 1999, 8: 329-341)

Käännös: Katariina Mäki & Anna-Elisa Liinamo

Artikkeli on vapaa käännös McGreevyn ja Nicholaksen tieteellisestä artikkelista. McGreevy ja Nicholas työskentelevät Sydneyn yliopiston kotieläintieteen laitoksella Australiassa, ja Nicholas tunnetaan mm. kirjan 'Introduction to Veterinary Genetics' kirjoittajana. Vaikka artikkeli on kirjoitettu Australian oloihin, on siinä paljon yhtymäkohtia Suomen olosuhteisiin ja ajateltavaa yleisestikin.

Koirankasvattajien, rotujärjestöjen ja kennelliittojen tärkeä panos lemmikkien tuottamisessa ihmisille tunnustetaan laajasti, mutta silti kasvattajat ja tutkijat ovat jo pitkään olleet tietoisia siitä, ettei lemmikkieläinjalostuksessa kaikki ole hyvin. Monet rotumääritelmät ja jalostuskäytännöt sotivat koirien hyvinvointia vastaan, ja joidenkin rotujen luonteenomaisia piirteitä on vaikea puolustaa ainakaan hyvinvointisyillä. Toisaalta ominaisuuksiin, jotka parantaisivat koirien hyvinvointia ja tekisivät ne sopeutuvammiksi nyky-yhteiskuntaan, kiinnitetään jalostuksessa toistaiseksi hyvin vähän huomiota. Nykyiseen koiranjalostukseen liittyvistä hyvinvointiongelmista on keskusteltu aiemmin sekä eläinlääketieteellisessä kirjallisuudessa (esim. Wegner, 1979, 1995; Peyer & Steiger, 1998) että lehdissä (esim. Lemonick & Smith, 1995). Tämän artikkelin tarkoituksena on kuvailla lyhyesti rotujen luomisen historiaa, tehdä yhteenveto modernien koirarotujen nykyisistä hyvinvointiongelmista, ja - mikä tärkeintä - tuoda esiin muutamia ratkaisuehdotuksia.

Domestikaation alkuvaiheessa suosittiin koiria, jotka kykenivät vuorovaikutukseen ihmisen kanssa (Goddard & Beilharz 1982; 1983; 1985). Tämä oli oletettavasti se ominaisuus, joka alunperin mahdollisti koiran ja ihmisen yhteiselon. Alussa koirien tuli myös tehdä työtä elantonsa eteen. Kuten useimmat ominaisuudet, metsästysominaisuudet ovat periytyviä (Karjalainen ym. 1996; Liinamo ym. 1997; Schmutz & Schmutz 1998), joten ei ole ihme, että ihmiset valitsivat koiria erilaisten metsästykseen liittyvien ominaisuuksien perusteella. Tämä johti esim. pointterien (jotka ilmaisevat riistan seisaaltaan, "to point") ja setterien (jotka ilmaisevat riistan käymällä maahan, "to set") syntyyn. Käyttöominaisuudet ja toiminnallisuuden parantaminen olivat tärkeitä jalostustavoitteita. Alalajeja kehittyi myös paimennukseen ja karjan suojeluun.

Ulkomuodon muuttamiseksi on kotieläimistä koiran kohdalla nähty eniten vaivaa. Aluksi arvostettiin työrotujen atleettisuutta. Koloissa tai luolissa työskentelyssä oli lyhyistä, taipuneista jaloista hyötyä. Myös kallon muotoa muutettiin: villikoiran tarkoituksenmukainen ja toimiva kuono leveni, jotta sinne mahtuisivat voimakkaat hampaat, samalla kun sieraimet siirtyivät taaemmas, jotta eläin kykenisi hengittämään purressaan.

Kun koirat jättivät työkentät ja siirtyivät koiranäyttelyiden maailmaan, monet niistä ominaisuuksista, joilla alunperin oli tarkoituksensa koiran toiminnallisuudessa, otettiin mukaan rotumääritelmiin. Nykypäivänä kuitenkin jotkut näyttelyissä tarvittavat ulkomuoto-ominaisuudet tuntuvat olevan tärkeämpiä kuin koiran toiminnallisuus. Kasvattajat kilpailevat siitä, kuinka hyvin he onnistuvat tuottamaan kirjattua rotumääritelmää vastaavia fenotyyppejä - vaikka rotumääritelmät sisältävät myös ominaisuuksia, jotka vaikuttavat kyseenalaisesti eläinten hyvinvointiin.

Seuraavat esimerkit on otettu nykyisistä puhtaiden koirarotujen rotumääritelmistä (Kennel Club, Lontoo; The American Kennel Club; FCI: http://www.akc.org/bredgrp.htm, http://www.rnswcc.org.au/breedlst.html). Esimerkiksi mopsilla tulee olla "suuret, pallomaiset silmät" (Kennel Club, London 1994; FCI Standard No 253). Onko vain sattumaa, että mopseilla on taipumusta vierailla eläinlääkärillä mulkosilmäisyyden ja sarveiskalvontulehdukselle altistumisen takia? Englanninbulldoggin "kallon tulee olla hyvin suuri: mitä suurempi, sen parempi" (Pre-1987 Kennel Club, London). Tässä rodussa sikiöiden suuret päät johtavat usein synnytysvaikeuksiin. Englanninbulldoggilla vaaditaan myös olevan kaareva "karpinselkä". Ei ehkä ole hämmästyttävää, että silloin tällöin syntyy yksilöitä, joilla on selkärangassaan hemivertebra (puolinikama). Mäyräkoirien (karkeakarvainen) rotumääritelmän vaatimus pitkänomaisesta selästä (Pre-1987 Kennel Club, London) vaikuttaa varmasti tämän rodun välilevyn luiskahduksien suureen lukumäärään.

Joskus rotumääritelmät ovat sekavia, epäselviä ja ristiriitaisia. Esimerkiksi japanese chinillä täytyy olla pää, joka on "suuri verrattuna koiran kokoon, ja leveä kallo, pyöreä edestä ja korvien välistä, mutta ei koskaan kupolimainen" (Kennel Club, London, 1994). Miten kallo voi olla leveä, pyöreä edestä ja korvien välistä, mutta ei kupolimainen? Shar peille vaaditaan "löysä nahka ja otsaansa rypistävä ilme, mutta ihopoimut ja karvat eivät saa millään tapaa haitata silmämunan tai -luomen toimintaa, eikä koiralla saa olla entropionia (sisäänpäinkääntyneitä luomia)" (Kennel Club, London, 1994). Todellisuudessa löysä nahka ja otsaansa rypistävä ilme altistavat entropionille. Rotumääritelmät voivat myös vaikuttaa luonteeseen. Roduilla, joilla tulee olla pitkä turkki, joka "varjostaa silmiä kuten sateenvarjo" (esim. puli; Kennel Club, London, 1987), karvojen leikkaaminen koiran näkökentän edestä voi parantaa koiran luonnetta (Houpt 1991). On mielenkiintoista, että sama rotumääritelmä kuvaa koiran olevan ennakkoluuloisesti vieraisiin suhtautuva.

Scott ja Fuller esittivät vuonna 1965, että kallon muodolla on suora yhteys aivojen toimintahäiriöihin. Amerikancockerspanielilla kallon muodon jalostamisen on esitetty aiheuttavan vikaa aivoihin, koska kyseisellä rodulla on todettu lievää vesipäisyyttä. Rodun rotumääritelmässä (American Kennel Club 1992; FCI Standard No 167) suositaan pyöreää mutta ei liioiteltua kalloa, joka ei ole litteä. Kulmakarvojen tulee olla korostuneet. Näiden yhteisvaatimusten on täytynyt vaikuttaa epäterveen kallon muodon kehittymiseen.

Joissain tapauksissa rotumääritelmiin on sisällytetty suoranaisia rakennevikoja. Esimerkiksi bostoninterrierillä vaaditaan olevan alapurenta. Tämä edellyttää eläimen olevan lyhytpäinen; lisäksi "pään ja leukaperien tulee olla neliömäiset ja kuonon lyhyt, leveä ja neliömäinen. Kuonon pituus ei saa ylittää noin kolmasosaa kallon pituudesta" (American Kennel Club 1990; FCI Standard No 140).

Kääpiövillakoiran ja italianvinttikoiran ohuet jalat murtuvat helposti. Näiden rotujen värttinäluiden epätavallinen rakenne suhteessa ruumiin massaan lisää riskiä siihen, että koira vahingoittaa itseään toteuttaessaan luontaista käyttäytymistään, hyppimistä.

Jopa Australian dingot ovat vaarassa, kun ihmiset ovat alkaneet osoittaa kiinnostusta niiden näyttelyttämiseen (Lemonick & Smith 1995). Kuinka eläimiä, jotka ovat säilyneet ja menestyneet vihamielisessä ympäristössä tuhansia vuosia, voidaan enää "parantaa" keinotekoisella jalostusvalinnalla? Rotumääritelmän laatiminen tällaiselle eläimelle, ja sen tavoittelu näyttelykehässä, kertoo joko äärimmäisestä lapsellisuudesta tai ylenpalttisesta ylimielisyydestä.

Hidas, mutta vakaa muuttuminen sudesta koiraksi on pienentänyt aivojen painoa suhteessa koiran kokoon: aikuisen koiran aivot ovat merkittävästi pienemmät kuin samankokoisen aikuisen suden (Coppinger & Schneider 1995). Nykykoiran aivojen pienempi koko verrattuna susiin on yhteydessä ruuan etsimis- ja vaaran välttämiskäyttäytymisen jälkeenjääneisyyteen (Coppinger & Coppinger 1998). Lisäksi nykykoiralla on useita, sudella vain pentuvaiheeseen kuuluvia käyttäytymismalleja, kuten anomiskäyttäytyminen (esim. suupielien nuoleminen), ruuan kerjäys ja kohtauspaikan lähettyvillä istuskelu ('vanhempien odottelu', Coppinger & Schneider 1995).

Ihmisen suorittama jalostusvalinta on jatkuvasti sisältänyt pentumaisen ulkonäön ja käyttäytymismuotojen säilyttämistä aikuisessa koirassa. Riippuvuus ruuasta, hoidosta ja johtajuudesta, innokkuus leikkimiseen, metsästystaipumusten esiintuominen 'korvikesaaliin' avulla ja suhteellisen korkea sietokynnys vieraita ihmisiä ja lajitovereita kohtaan ovat kaikki pennun käyttäytymismalleja, joita vahvistettiin kun ihminen alkoi pitää koiraa lemmikkinään. Aikuiset kesykoirat haukkuvat paljon enemmän kuin niiden susiserkut. Eräs syy näihin piirteisiin voi olla juuri pennun käyttäytymismallien suosiminen jalostusvalinnassa. Pennun käyttäytymisestä puuttuu pyrkiminen laumanjohtajaksi (Lorenz 1965). Sen sijaan se on riippuvainen laumasta monessa suhteessa. Tästä huolimatta me ihmiset jätämme koiran yksin, ja ihmettelemme miksi se metelöi. Olemme tehneet koirasta riippuvaisen ja sitten jättäneet sen eristyksiin. Haukunestopantojen käyttö tällaisilla koirilla näyttää olevan todellinen uhka niiden hyvinvoinnille.

Koirien muuttuessa työkoirista seuraeläimiksi ulkomuodon pentumaisuutta suosittiin. Tämä on ilmeistä sekä vanhoissa että nykyajan sylikoirissa. Esimerkiksi cavalier kingcharlesinspanielin suuret, tummat, pyöreät silmät, riippuvat korvat ja pehmotassut (Kennel Club, London 1994; FCI Standard No 136) antavat rodusta hyvin pentumaisen vaikutelman. Pentumaisuuden suosiminen vahvistaa ihmisen ja koiran välistä sidettä, mutta siihen liittyy myös koiran signaalikielen vaimentumista ja käytösmallivalikoiman pienentymistä; esimerkkinä vaikkapa englanninbulldoggin ruusukorvat, joita koira ei pysty höristämään (Goodwin ym. 1997). Tämä voi olla yhteydessä ongelmiin sosialistumisessa. Signaalikielen heikentymisen vaikutusta koiran hyvinvointiin ei vielä tunneta.

Koiran toisarvoisista ominaisuuksista on tullut nykyään tärkeitä. Kasvattajat kuluttavat usein enemmän energiaa koiriensa turkkien laadun ja värin kohentamiseen kuin kyseisten eläinten terveydenhoitoon. Turkin värin jalostaminen on johtanut joihinkin äärimmäisen epätoivottuihin muutoksiin. Yksivärisillä cockerspanieleilla turkin värin ja aggressiivisuuden välillä näyttää olevan yhteys (Podberscek & Serpell 1996), ja merle-koirilla pigmentaatioon vaikuttava geeni aiheuttaa neurologisia vikoja (kuurous) ja silmäsairauksia: sekä homo- että heterotsygootit ovat usein viallisia (Klinckmann ym. 1986). Alipigmentoitumisen suosiminen jalostuksessa on kyseenalaista.

Jalostuksessa suosittuja käyttäytymismalleja voidaan joskus jalostaa liiankin innokkaasti. Tämä voi aiheuttaa pakonomaista käyttäytymistä: esimerkkinä bordercollie, jota on jalostettu tuijottamaan (show eye). Monet bordercolliet tuijottavat tämän seurauksena herkeämättä tyhjiä seiniä. Tämänkaltainen hetkittäinen poissaolevuus (Dodman ym. 1998) voi peittää hyvinvointiongelman todellisen laajuuden. Stereotypiat voivat vaikuttaa eläimen normaaliin käyttäytymiseen ja ääritapauksissa saada aikaan eläimen lopetuksen ennen aikojaan (Overall 1997).

Ulkomuoto-ominaisuusyhdistelmien jalostaminen on luultavasti heikentänyt joitakin koiran käyttäytymisen perusmalleja, kun koira ei enää ole kykeneväinen signaalikielen käyttöön. Mm. vanhallaenglanninlammaskoiralla on vaikeuksia sekä niskavillojensa nostamisessa (koska turkki on liian pehmeä ja pitkä), hampaidensa näyttämisessä (koska partakarvat ovat edessä), tuijottamisessa (koska silmien edessä on paljon karvoja) että häntänsä heiluttamisessa (koska häntä on töpö).

Ihmisen tulisi olla tietoinen seurauksista, jotka koiran elinympäristön muuttuminen on aiheuttanut. Työ, johon monet rodut on kehitetty, on hävinnyt, ja se on korvattu rajoitetulla liikunnalla kaupungeissa. Omistaja on usein läsnä vain lyhyiden jaksojen aikana koiran elämässä. Kyynikko voisi ehdottaa jalostuksessa suosittaviksi koiria, jotka vaativat vain vähän liikuntaa, ja joilla on mahdollisimman pieni alttius eroahdistukseen. Valinta eroahdistusta vastaan voisi kuitenkin aiheuttaa samalla vähentyneen riippuvaisuuden tai jopa itsevarmuuden suosimista jalostusvalinnassa; tästä taas seuraisi dominanssiongelmia. Joku voisi jopa väittää, että koiranomistajat, jotka jättävät eläimensä säännöllisesti ja pitkiksi ajoiksi yksin, eivät saisi olla koiranomistajia lainkaan.

Kun nykyisten rotumääritelmien moninaiset vaatimukset on otettu huomioon, jäljelle jää enää hyvin vähän jalostusmateriaalia käytettäväksi hyvinvointiominaisuuksiin sekä koiran nyky-yhteiskuntaan sopeutumiseen liittyviin ominaisuuksiin kohdistuvaa jalostusvalintaa varten. Jos toisarvoisiin ominaisuuksiin kiinnitettäisiin vähemmän huomiota, olisi näiden tärkeiden ominaisuuksien kehittäminen mahdollista. Roduilla, joiden yksilöitä testataan käyttökokeissa, esimerkkinä ratajuoksugreyhoundit, on vähemmän ortopedisia ongelmia kuin muilla samankokoisilla roduilla. Olisi typerää lyödä vetoa sellaisen greyhoundin puolesta, joka on näyttänyt kyvykkyytensä vain koiranäyttelyissä. Miksi sitten teemme näin muiden rotujen kohdalla?

Jalostusvalinnan minimivaatimuksena tulisi olla kyky selviytyä synnytyksestä ilman apua. Kun ainoa tapa siirtää geenejä sukupolvelta toiselle on sikiöiden ylisuuren koon takia keisarinleikkaus, ovat sekä emä että jälkeläiset reputtaneet elintärkeän jalostuksellisen testin. Ikävä kyllä, markkinavoimat eivät tunnu hylkivän koirien keisarinleikkauksia.

Ilman rotumääritelmien painostustakin monet kasvattajat tuottaisivat vakavasti viallisia koiria. Syy tähän on tiedetty jo kauan, mutta käytännön seuraamuksia ei vieläkään ymmärretä. Melkeinpä jokaisella joskus eläneellä eläimellä on ollut perimässään vähintään yksi haitallinen resessiivinen geeniversio (alleeli). Keskimääräinen haitallisten alleelien lukumäärä koiraa (tai kissaa tai hevosta tai ihmistä) kohti voi olla niinkin suuri kuin 20. Haitallisista geeneistä johtuvia sairauksia ja vikoja on koirilla lukuisia (Robinson, 1990). Artikkelin toisen kirjoittajan säännöllisesti päivittämä online-luettelo 'On-line Mendelian Inheritance in Animals' (OMIA) löytyy internetistä osoitteesta www.angis.org.au/Databases/BIRX/omia/. Luettelo sisältää yli 400 koirilla raportoitua sairautta tai vikaa, joista 72:n on todettu varmasti olevan yksittäisen haitallisen geenin aiheuttamia.

Jokainen sairaus tuo mukanaan erilaisia hyvinvointiongelmia. Nekin, jotka eivät ole hengenvaarallisia, ovat silti merkittäviä. Alapurentaiset, hengityskanaviltaan vajavaiset rodut kärsivät hengitysvaikeuksien aiheuttamasta heikentyneestä leikkimiskyvystä ja turhautumisesta. Ortopedisten ongelmien korjausleikkauksesta aiheutuu stressiä. Moni koira lopetetaan vakavasti elämänlaatua haittaavien vikojen vuoksi. Uusia vikoja raportoidaan ajoittain (esimerkiksi 'hermostuneisuus' karkeakarvaisilla kääpiömäyräkoirilla; Fitzmaurice & Shelton 1998), ja jotkut näistä osoittautuvat perinnöllisiksi. Tämän päivän luettelo on vain jäävuoren huippu!

Koska luonnonvalinta pitää haitallisten geenien osuuden pienenä, jonkin tietyn vian tai sairauden yleisyys rodussa on yleensä pieni eikä vikaa havaita. Sukusiitos muuttaa tätä tilannetta kuitenkin radikaalisti. Sukusiitos lisää homotsygoottisten geeniparien osuutta, jolloin haitalliset resessiiviset geeniversiot tulevat yksilöissä näkyviin (Nicholas, 1996). Koska jokaisella eläimellä on perimässään haitallisia geenejä, kasvaa sukusiitosasteen kasvaessa myös todennäköisyys sille, että syntyvillä koirilla on perinnöllisiä vikoja.

Ottaen huomioon nämä kiistämättömät biologiset tosiseikat, on ilmeistä että kasvattajien tulisi välttää lähisukulaisten paritusta. Lukumääräisesti pienissä roduissa tämä on kuitenkin melkein mahdotonta, koska usein on äärimmäisen vaikeaa löytää parituskumppaneita joilla ei ole yhteisiä esivanhempia muutaman sukupolven takana. Ongelma on mm. Australiassa suuri: vuonna 1998 oli 21:ssä Australian National Kennel Clubin (ANKC) kirjaamasta 174 rodusta vähemmän kuin 20 rekisteröintiä. Miten sukusiitoksen välttäminen on mahdollista kun lukumäärät ovat näin pieniä? Tällaisessa jalostuspohjassa ei ole tilaa liikkua: on pakko parittaa lähisukulaisia ja siten nostaa voimakkaasti sukusiitosastetta ja resessiivisten geenien aiheuttamien vikojen yleisyyttä.

Samat voimat vaikuttavat myös lukumäärältään suurissa roduissa, mutta yleisesti ottaen voidaan todeta, että mitä enemmän rodussa on koiria, sitä pienempiä nämä ongelmat ovat. Silti lukumääräisesti suurissakin roduissa muutaman yksilön ihannoiminen ja ns. 'linjajalostus', joka on vain synonyymi sukusiitokselle, pitävät huolen siitä, että todellinen rodun keskimääräisen sukulaisuuden kasvunopeus (sukusiitosnopeus) on usein paljon nopeampi kuin mitä pelkkä koirien lukumäärä antaisi ymmärtää.

Tämän kaiken lopputuloksena useimmilla roduilla on tunnusomainen listansa periytyvistä ongelmista (Patterson 1974, 1977; Foley ym. 1979; Clark & Stainer 1983; Kirk 1986). Jotkut näistä ongelmista ovat roduissa luvattoman yleisiä. Esimerkiksi kuparitoksikoosia esiintyy noin 25 prosentilla bedlingtoninterriereistä Englannissa (Herrtage ym. 1987) ja USA:ssa (Yuzbasiyan-Gurkan ym. 1997) ja jopa 46 prosentilla yksilöistä Hollannissa (Ubbink ym. 1998). Olettaen että näiden sairauksien hoidolla tehdään rahaa, onko eläinlääkäreillä taloudellisia esteitä sairauksien aktiivisempaan kontrollointiin?

Kaikkea ei vielä kuitenkaan ole menetetty. Molekyyligeneettisten menetelmien lisääntyvä käyttö periytyvien sairauksien tutkimisessa mahdollistaa yksinkertaisten veri- tai karvatestien kehittämisen haitallisten geeniversioiden kantajien tunnistamiseksi (Holmes 1998). Myös kansainväliset geenipankit, joihin voitaisiin säilöä rodun eri populaatioiden geneettistä materiaalia, olisivat tarpeen. Näitä 'pankkeja' voitaisiin käyttää apuna eri maissa olevien pienten populaatioiden hoidossa (Kolosi & Gunn 1997). Lisääntymisteknologiaa, kuten keinosiemennystä, voidaan tietysti käyttää myös väärin, esimerkiksi muutamien yksilöiden geenien levittämisessä koko rotuun, mikä vain pahentaisi sukusiitosongelmaa. Nykyteknologian avulla voitaisiin kuitenkin dramaattisesti pienentää populaation sukusiitosasteen kasvunopeutta, koska kasvattajilla olisi laajempi valikoima erisukuisia eläimiä käytettävissään.

Edellä esitettiin nykyisen koiranjalostuksen viisi tärkeää ongelmaa:

1. Monet rotumääritelmät ja jalostuskäytännöt huonontavat koirien hyvinvointia siinä määrin, että joidenkin rotujen luonteenomaisia piirteitä on vaikea puolustaa hyvinvointisyillä.

2. Hyvinvointia ja nyky-yhteiskuntaan sopeutumista parantaviin seikkoihin kiinnitetään koiranjalostuksessa hyvin vähän huomiota.

3. Periytyvien vikojen yleisyys on monissa koiraroduissa luvattoman suuri.

4. Roduttaiset rekisteröintimäärät ovat useassa maassa niin pienet, että jalostusvalinnoissa on melkein mahdotonta välttää sukusiitosta.

5. Eläinlääkärit saattavat taloudellisista syistä olla haluttomia vähentämään koirien perinnöllisten sairauksien yleisyyttä.

1. Hyvinvointiongelmien jalostuksellisen vähentämisen pitäisi olla yksi rotuyhdistysten ja jalostusorganisaatioiden päätavoitteista. Suuressa osassa rotuyhdistysten ja niiden yläorganisaatioiden tavoitteista ei ole mainintaa tästä. Sen sijaan puhutaan paljon polveutumistietojen ylläpidosta ja rotumääritelmien säilyttämisestä, ja joskus mainitaan rodun laadun parantaminen. Koska nämä tavoitteet kuitenkin usein ovat koiran hyvinvoinnin vastaisia, pitäisi laadun parantaminen korvata hyvinvoinnin parantamisella.

2. Rotumääritelmiä tulisi uusia ja kaikki hyvinvointia haittaavat ja toissijaiset kohdat poistaa. Tilalle tulisi sisällyttää ominaisuuksia, jotka kuvastavat koirien hyvinvointia nykyajan (pääasiassa kaupunki-) ympäristössä. Erittäin yksinkertainen jalostusvalintakriteeri voisi olla eläinlääkärikäyntien lukumäärä, tai kertynyt eläinlääkärilasku.

Luonteen puolesta positiivinen askel olisi eläinten testaus niiden jokapäiväisessä ympäristössä. Jos eläinten käyttäytymistä kotioloissa voitaisiin kirjata ja käyttää jalostusvalinnassa, ei-toivottu käyttäytyminen vähenisi vähitellen.

3. Uusi teknologia eläinten identifioinnissa ja polveutumisen varmistamisessa tulisi ottaa pikaisesti käyttöön. Identifioinnissa tulisi käyttää mikrosiruja, jotta jalostusvalinnassa käytettävät tulokset olisivat luotettavia. Koirankasvattajien tulisi myös seurata muiden eläinlajien kasvattajien viitoittamaa tietä ja ottaa DNA-teknologia käyttöön polveutumismäärityksissä. Asianmukainen eläinten identifiointi ja paikkansapitävät polveutumistiedot ovat ehdottoman tärkeitä kun pyritään jalostamaan parempia koiria.

4. Rotuyhdistysten ja niiden yläorganisaatioiden tulisi ottaa ohjat käsiinsä rotujen tärkeimpien periytyvien ongelmien kartoittamisessa. Niiden tulisi toimia yhteistyössä geneetikkojen kanssa merkkigeenien etsinnässä ja niiden hyödyntämisessä periytyvien sairauksien vastustamisessa. Merkittävää edistymistä tällä saralla on jo tapahtunut: artikkelin kirjoittamisajankohtaan mennessä 17 periytyvää sairautta on tutkittu DNA-tasolla, ja sairauksiin läheisesti kytkeytyneitä merkkigeenejä on löydetty kolmelle muulle sairaudelle (taulukko). Tietyt rotujärjestöt ovat olleet tähän johtaneessa tutkimuksessa korvaamattomana apuna. Paljon enemmän olisi kuitenkin tehtävissä. Erityisesti tarvittaisiin taloudellista tukea, jotta koiran geenikartasta (Mellersch ym., 1997) saataisiin kaikki mahdollinen hyöty ja jotta tutkijat voisivat käyttää sitä ja muita tieteen keinoja kehittäessään DNA-testejä tärkeille perinnöllisille vioille. [suom. huom. vaikka artikkelissa puhutaan vain merkkigeeneistä ja niiden käytöstä jalostuksen apuna, niin meillä Suomessa voidaan jalostaa koiria myös kvantitatiivisilla menetelmillä (esim. jalostusarvoindeksit), koska meillä on käytössä kansainvälisesti katsottuna harvinaislaatuisen laajat ja hyvälaatuiset tietokannat mm. koirien käyttökoe- ja terveystuloksista.]

Lähde: On-line Mendelian Inheritance in Animals (OMIA) http://www.angis.org.au/Databases/BIRX/omia/. Sisältää täydellisen listan kirjallisuusviitteistä ja joitakin tiivistelmiä siitä mitä nykyisellään tiedetään näistä sairauksista.

5. Pieniä rotuyhdistyksiä pitäisi rohkaista toimimaan yhteistyössä muiden maiden yhdistysten kanssa, jotta geenien liikkuminen maiden välillä helpottuisi. Joissakin roduissa jalostusmateriaalia on hyödynnetty kansainvälisesti monien vuosien ajan. Yhteistyö kansainvälisen 'geenipankin' hyväksi olisi hyödyllistä monelle rodulle.

6. Jalostusjärjestöjen sääntöjä pitäisi muokata, jotta ne sallisivat uuden geneettisen materiaalin tuomisen rotuun. Roturisteytyksiä ja takaisinristeyttämistä tulisi suosia. Kolmen tai neljän takaisinristeytyksen ja valintakierroksen jälkeen eläimet ovat käytännössä taas puhdasrotuisia. Ne ovat kuitenkin saaneet terveellisen 'annoksen' uusia alleeleja, jotka voivat edesauttaa rodussa yleisten perinnöllisten vikojen vähentämisessä, varsinkin jos näitä vikoja karsitaan tehokkaasti takaisinristeytyksen aikana. Kuinka vaikeaa uusien geenien tuominen rodun ulkopuolelta sitten on? Nykyisellään useimmissa roduissa Englannissa, USAssa ja Australiassa sitä ei sallita. Jotkut kasvattajat ovat alkaneet kapinoida rotujärjestöjä vastaan ja perustaneet takaisinristeytysohjelmilla omia, uusia 'rotujaan' (Hancock 1995). Uusien rotujen luominen ei välttämättä ole huono asia, kunhan niiden kantakirjoja ei koskaan suljeta.

7. Ensimmäisen polven risteytysten (F1) tuottamiseksi tulisi ponnistella yhteisesti. Toisin kuin yleisesti uskotaan, F1-risteytykset ovat ulkomuoto- ja luonneominaisuuksiltaan melko hyvin ennustettavissa. Ennustettavuus on todellakin yhtä suuri jos ei suurempikin kuin puhdasrotuisilla. Ollessaan kahden rodun yhdistelmä koiralla on paljon pienempi riski vanhempaisroduissa esiintyviin yleisiin perinnöllisiin sairauksiin; sen geneettinen terveys on vanhempaisrotuja tuntuvasti parempi. Lisäksi sillä on risteytyselinvoimaa (heteroosia). Koska risteytyksiin on valittavana suuri määrä rotuvaihtoehtoja, on jotakuinkin jokaiseen tarpeeseen ja elinympäristöön mahdollista löytää juuri sopiva kahden rodun yhdistelmä. Kun erityisen soveliaita yhdistelmiä löydetään, on näiden puhtaiden vanhempaisrotujen kasvattajilla kysyntää seurakoirista. On tärkeää huomata, että roturisteytys voi näin olla puhdasjalostuksen pelastaja eikä niinkään uhka. On jo olemassa esimerkkejä siitä kuinka vanhempaisrotujen hyvät piirteet yhdistyvät roturisteytyksissä. Esimerkiksi Australian opaskoirayhdistyksillä on kiinnostuksen kohteena labradorinnoutajan ja villakoiran risteytys, labradoodle (M. Ponting, suullinen tiedonanto 1999), koska siinä yhdistyvät labradorin sopiva luonne ja villakoiran turkki, jonka allergisoiva vaikutus on koiraroduista alhaisin.

Sianjalostajat keksivät roturisteytykset käyttöeläinten tuottamisessa jo vuosikymmeniä sitten ja naudanjalostajat viime vuosikymmenellä. Kummassakin tapauksessa puhtaiden rotujen jalostajat ovat menestyksekkäästi yhdistäneet voimansa ja ryhtyneet mainostamaan F1-risteytysten etuja ja hyviä puolia. Koska monet risteytyksen hyödyt näkyvät vain ensimmäisen polven risteytyksissä, tämä kasvattajien suorittama mainostus on oikeutettua. Risteytyseläimet voitaisiin haluttaessa steriloida ennen myyntiä, jotta niitä ei enää edelleen käytettäisi toisenlaisten, ominaisuuksiltaan vähemmän ennustettavissa olevien risteytysten tuottamiseen. Tästä käytännöstä hyötyisi jokainen -- koira, kasvattaja ja omistaja.

8. Geneetikkojen pitäisi oppia kertomaan tutkimuksistaan kielellä, jota maallikkokin ymmärtää; heidän tulisi olla kiinteä osa jalostusyhdistyksiä, heidän tulisi järjestää kasvattajakoulutusta, ja heidän tulisi varmistaa, että ihmiset ovat hyvin informoituja rotujen ja niiden risteytysten ominaisuuksista. Kaksi avainprosessia, jotka voivat tuottaa suurta muutosta koiranjalostuksen heikkoon nykytilaan, ovat kommunikaatio ja koulutus. Haitallisia jalostusohjelmia on olemassa niin kauan kun genetiikka on kasvattajille vieras kieli, jota ei ole mahdollista ymmärtää (Hancock 1998). Geneetikkojen velvollisuutena on tuoda sanomaansa esille ja kasvattajien saataville, jotta tietoon perustuvia päätöksiä voitaisiin tehdä. Kun pennunostajien tietoisuus rotujen terveysongelmista kasvaa, toimivat markkinavoimat täydellä teholla pakottaen kasvattajat välttämään sairaiden pentujen tuottamista.

Edellämainitut käytännön ratkaisuehdotukset mahdollistaisivat nykykoirien hyvinvoinnin merkittävän kohentumisen jalostusvalinnan avulla. Maailmassa, jossa on alettu ymmärtää biologisen monimuotoisuuden tärkeys, on tarkoituksenmukaista, että kotejamme sulostuttamaan jalostetut eläimet ovat yhtä moninaisia kuin heidän omistajansa ja näiden elämäntyylitkin. Samoin kuin koiran aikaisten esi-isien tuli olla toimivia ja käyttäytyä suotuisasti domestikaation kannalta, täytyy nykykoiran jalostuksessa pitää näitä ominaisuuksia tärkeimpinä. Kasvattajien on myönnettävä, että monet perinteiset näyttely- ja jalostuskäytännöt haittaavat pahasti tätä prosessia.

Clark, R.D. & Stainer, J.R. 1983. Medical and Genetic Aspects of Purebred Dogs. Veterinary Medicine Publishing Company: Edwardsville, USA.

Coppinger, R. & Coppinger, L. 1998. Differences in the behaviour of dog breeds. In: Grandin, T. (ed) Genetics and the Behaviour of Domestic Animals, pp 167-202. Academic Press: San Diego, USA.

Coppinger, R. & Schneider, R. 1995. The evolution of working dog behaviour. In: Serpell, J. (ed) The Domestic Dog: Its Evolution, Behaviour and Interactions with People, pp 21-47. Cambridge University Press: Cambridge, UK.

Dodman, N.H., Schuster, L., White, S.D., Court, M.H., Parker, D. & Dixon, R. 1998. Use of narcotic antagonists to modify stereotypic self-licking, self-chewing and scratching behaviours in dogs. Journal of the American Veterinary Medical Association 193: 815-819.

Fitzmaurice S. & Shelton, G.D. 1998. 'Twitchiness' in miniature wirehaired Dachshunds. Veterinary Record 143: 204.

Foley, C.W. Lasley, J.F. & Oswelier, G.D. 1979. Abnormalities of Companion Animals. Iowa State University Press: Ames, USA.

Goddard, M.E. & Beilharz, R.G. 1982. Genetic and environmental factors affecting the suitability of dogs as guide dogs for the blind. Theoretical and Applied Genetics 62: 97-102.

Goddard, M.E. & Beilharz, R.G. 1983. Genetics of traits which determine the suitability of dogs as guide dogs for the blind. Applied Animal Ethology 9: 299-315.

Goddard, M.E. & Beilharz, R.G. 1985. A multivariate analysis of the genetics of fearfulness in potential guide dogs. Behaviour Genetics 15: 69-89.

Goodwin, D., Bradshaw, J.W.S. & Wickens, S.M. 1997. Paedomorphism affects visual signals of domestic dogs. Animal Behaviour 53: 297-304.

Hancock, D. 1995. This noble breed. Country life (March 16): 34-37.

Hancock, D. 1998. Breeding for the next millennium. Dogs Monthly 16(8): 10-13.

Herrtage, M.E., Seymour, C.A., White, R.A.S., Small, G.M. & Wight, D.G.D. 1987. Inherited copper toxicosis in the Bedlington terrier: the prevalence in asymptomatic dogs. Journal of Small Animal Practice 28: 1141-1151.

Holmes, N.G. 1998. Canine genetic disease: the beginning of the end? The Veterinary Journal 155: 1-2.

Houpt, K.A. 1991. Domestic Animal Behavior for Veterinarians and Animal Scientists. Iowa State University Press: Ames, USA.

Karjalainen, L., Ojala, M. & Vilva, V. 1996. Environmental effects and genetic parameters for measurements of hunting performance in the Finnish Spitz. Journal of Animal Breeding & Genetics 113: 525-534.

Kirk, R.W. 1986. A catalogue of congenital and hereditary disorders of dogs (by breed). In: Current Veterinary Therapy. IX. Small Animal Practice, pp 1281-1285. W.B. Saunders: Philadelphia, USA.

Klinckmann, G., Koniszewski, G. & Wegner, W. 1986. Light microscopic investigations on the retinae of dogs carrying the merle factor. Journal of Veterinary Medicine, Series A 33: 674-688.

Kolosi, J. & Gunn, I.M. 1997. An international gene bank for guide dogs: organization, utilization and potential. Proceedings of the Association for the Advancement of Animal Breeding and Genetics 12: 145-148.

Lemonick, M.D. & Smith, R. 1995. A terrible beauty. Time (23 January): 37-42.

Liinamo, A.-E., Karjalainen, L., Ojala, M. & Vilva, V. 1997. Estimates of genetic parameters and environmental effects for measures of hunting performance in Finnish Hounds. Journal of Animal Science 75: 622-629.

Lorenz, K. 1965. Evolution and Modification of Behaviour. University of Chicago Press: Chicago, USA.

Mellersh, C.S., Langston, A.A., Acland, G.M., Fleming, M.A., Ray, K., Wiegand, N.A., Francisco, L.V., Gibbs, M., Aguirre, G.D. & Ostrander E.A. 1997. A linkage map of the canine genome. Genomics 46: 326-336.

Nicholas, F.W. 1996. Introduction to Veterinary Genetics. Oxford University Press: Oxford, UK.

On-line Mendelian Inheritance in Animals (OMIA). Department of Animal Science, University of Sydney, NSW, Australia. http://www.angis.org.au/Databases/BIRX/omia/

Overall, K.L. 1997. Clinical Behavioral Medicine for Small Animals. Mosby: Missouri, USA.

Patterson, D.F. 1974. A catalogue of hereditary diseases of the dog. In: Kirk, R.W. (ed) Current Veterinary Therapy. V. Small Animal Practice, pp 61-75. W.B. Saunders: Philadelphia, USA.

Patterson, D.F. 1977. A catalogue of genetic disorders of the dog. In: Kirk, R.W. (ed) Current Veterinary Therapy. VI. Small Animal Practice, pp 73-88. W.B. Saunders: Philadelphia, USA.

Peyer, N. & Steiger, A. 1998. The assessment of breed defects in dogs in relation to animal welfare. Schweizer Archiv für Tierheilkunde 140: 359-364.

Podberscek, A.L. & Serpell, J.A. 1996. The English Cocker Spaniel: preliminary findings on aggressive behaviour. Applied Animal Behaviour Science 47: 75-89.

Robinson, R. 1990. Genetics for Dog Breeders, 2nd edition. Pergamon Press: Oxford, UK.

Schmutz, S.M. & Schmutz, J.K. 1998. Heritability estimates of behaviors associated with hunting in dogs. Journal of Heredity 89: 233-237.

Scott, J.P. & Fuller, J.L. 1965. Genetics and the Social Behaviour of the Dog. University of Chicago Press: Chicago, USA.

Ubbink, G.J., Van de Broek, J., Hazewinkel, H.A.W. & Rothuizen, J. 1998. Cluster analysis of the genetic heterogeneity and disease distribution in purebred dog populations. Veterinary Record 142: 209-213.

Yuzbasiyan-Gurkan, V., Blanton, S.H., Cao, Y.Y., Ferguson, P., Li, J.P., Venta, P.J. & Brewer, G.J. 1997. Linkage of a microsatellite marker to the canine copper toxicosis locus in Bedlington terriers. American Journal of Veterinary Research 58: 23-27.

Wegner, W. 1979. Genetic deficiencies relevant to animal welfare in dogs and cats. Tierärztliche Praxis 7: 361-366.

Wegner, W. 1995. The applicability of animal protection law for the prevention of cribbling breeding methods. Der Praktische Tierarzt 76: 11.