Mikä on periytymisaste ja miksi se vaihtelee eri populaatioissa?

Periytymisasteen määritelmä: perinnöllinen vaihtelu jaettuna kokonaisvaihtelulla
eli jonkin ominaisuuden periytymisaste on perinnöllisen vaihtelun (= eläinten väliset perinnölliset erot) osuus kokonaisvaihtelusta. Kokonaisvaihtelu kuvaa sekä koirien välisiä perinnöllisiä eroja, että koirien välisiä ympäristöeroja.

Sanotaan vaikka että lonkkadysplasian periytymisaste on 20 %. Tämä EI tarkoita, että 20 % rodun koirista on jonkinasteisesti lonkkavikaisia ja loput 80 % terveitä. Se EI myöskään tarkoita, että 20 % dysplasiatapauksista on perinnöllisiä ja 80 % pelkästään ympäristöstä, esim. ruokinnasta ja liikunnasta, johtuvia. Sen sijaan luku tarkoittaa, että keskimäärin 20 % JOKAISEN koiran näkyvästä lonkkatuloksesta (eli rtg-kuvasta), olkoon koira sitten ''terve'' tai ''sairas'', on sen omien perintötekijöiden aiheuttamaa ja loput 80 % ympäristötekijöiden edelleen muovaamaa.

Edellä mainitussa on vielä painotus sanalla "keskimäärin" - kun tarkastellaan rodun kaikkia koiria keskivertoluku on 20 %, mutta yksittäisillä koirilla se voi vaihdella nollasta sataan. Yhden koiran lonkkien näkyvästä rakenteesta yli 80 % voi johtua sen geeneistä, kun taas naapurilla voi perintötekijöiden osuus näkyä vain 5 %:n verran. Todellisuudessa kummallakin koiralla tulokseen vaikuttaa aivan yhtä monta geeniä, mutta erilainen kasvuympäristö ratkaisee, pääseekö koira myös näyttämään perinnöllisen potentiaalinsa vai ei.

Ongelma on, että yksittäisen koiran kohdalla on täysin mahdotonta määrittää mikä on perimän osuus juuri sen tuloksessa. Siksi pelkästään koirien omiin lonkkatuloksiin perustuva jalostusvalinta tuntuu niin tehottomalta - toki se on parempaa kuin ei mitään, mutta odotettava edistyminen on hyvin hidasta vaikka valintaa tehtäisiinkin huolellisesti vuosikausia. Kasvattajien turhautuneisuus esim. PEVISAsta saatuihin tuloksiin on siis ymmärrettävää. Niin kauan kun periytymisaste on yli 0 % (eli niin kauan kun yksikin geeni vaikuttaa ominaisuuteen), ominaisuutta voidaan kuitenkin jalostaa. Käytettävät menetelmät pitää vain valita oikein.

Jos ominaisuuden periytymisaste on 80%, kertoo jo koiran yksikin tulos suhteellisen luotettavasti sen perinnöllisestä tasosta ominaisuuden suhteen, eikä aikaa ja rahaa siis kannata tuhlata esim. jälkeläisarvostelun tekemiseen. Mutta jos periytymisaste on 20 %, on oikeastaan ainoa tapa saada edistystä järjellisessä ajassa suunnitelmallinen sukulaistietojen käyttö: sisararvostelu ja ennen kaikkea jälkeläisarvostelu. Näillä eväillä mm. eräissä suurissa opaskoirakenneleissä on saatu parissakymmenessä vuodessa pudotettua dysplastisten koirien osuus 50 %:sta alle kymmeneen prosenttiin.

Kokonaan toinen juttu on se, onko lonkkadysplasian periytyvyys todella juuri 20 % vai jokin muu luku. Periytymisaste on nimittäin luku, joka pätee tarkalleen ottaen ainoastaan siinä populaatiossa mistä se on mitattukin. Ominaisuuteen vaikuttavien geenien todellinen lukumäärä ja vaikutustapa on kyllä sama kaikkialla, mutta populaatioiden erilainen ympäristö vaikuttaa siihen, miten hyvin näkyvä tulos paljastaa koirien perinnöllisen tason.

Suljetussa opaskoirapopulaatiossa, missä kaikkien koirien penturuokinta, kasvatus ja liikunta on yhdenmukaista, ja missä yksi ainoa eläinlääkäri kuvaa ja arvostelee kaikki koirat, kuvaustulokseen vaikuttavat ympäristötekijät ovat hyvin samankaltaiset kaikille koirille. Suurin osa koirien välisistä eroista johtuu siis perintötekijöistä, ja periytymisaste tässä populaatiossa voi olla jopa 80 %.

Toisaalta ''normaalissa'' populaatiossa eli koirarodussa on lukematon määrä kasvattajia, joista jokaisella on omanlaisensa pentujen kasvatustyyli. Ja kun pennut sitten hajaantuvat lopullisille omistajilleen, kasvaa ympäristövaihtelun osuus entisestään. Ei siis ole ihme, että perinnöllisen vaihtelun osuus katoaa suurimmaksi osaksi ympäristövaihtelun alle.

Koirien lonkkaniveldysplasian periytyvyydestä on tehty ehkä enemmän tieteellistä tutkimusta kuin mistään muusta koirien perinnöllisestä ominaisuudesta. Erilaisista tutkimuspopulaatioista johtuen saadut periytymisasteet vaihtelevat viiden ja viidenkymmenen prosentin välimaastossa, mutta keskimäärin luvut asettuvat juuri sinne 20 - 30 %:n paikkeille. Tavallisille koirankasvattajille tämä riittääkin; tarkempia laskelmia tarvitaan vasta kun siirrytään ns. ''tieteellisempiin'' jalostusmenetelmiin, esimerkiksi BLUP-indeksien laskentaan.