kuusiosaisen artikkelisarjan 4. osa
D. Caroline Coile Ph.D., Susan Thorpe-Vargas Ph.D., John
Cargill M.S
Käännös Inkeri Kangasvuo
Vuonna 1987 kaksi amerikkalaista,
Jon Curby (Kibushi Kennel) ja Mike Work (Sirius Kennel),
ryhtyivät rotunsa puolesta tehtävään, joka vei heidät koillis-Zaireen etsimään
basenjeja niiden kotimaasta. Yksi kerrallaan he paikansivat koiria ja tekivät
niistä kauppaa, joskus hyvinkin vastahakoisten heimolaisten kanssa, kunnes
seitsemän afrikkalaissyntyistä basenjia oli lastattu kotimatkaa varten. Jotta
matkasta olisi jotain hyötyä rodulle, maatiaiskoirien piti myös päästä
vaikuttamaan AKC basenji-rotuun geneettisesti. Pääsyy matkaan oli AKC
basenji-rodussa esiintyvät geneettisten terveysongelmat, jotka olivat rodun
kapeasta geenipoolista johtuen hyvin laajalle levinneet. Mikäli nämä
maatiaiskoirat pääsisivät vaikuttamaan rodun geenipooliin, se voisi olla
ratkaisu rodun terveysongelmiin, mutta ilman sukutauluja oli olemassa vain
pieni mahdollisuus rekisteröidä ne AKC:ssa. Paras keino olisi ollut kiertää
tämä siten, että koirat olisi rekisteröity jossain vieraassa kennelliitossa,
jonka rekisteröimisvaatimukset olisivat löyhemmät, ja sen jälkeen yrittää
rekisteröidä koirien jälkeläiset (kolmen sukupolven jälkeen) AKC:hen. Mitään
takuita ei ollut, että tämä juoni voisi todella onnistua. Näytti siltä, että
näiden koirien mahdollisuudet sulautua rodun AKC geenipooliin olivat
kyseenalaiset, parhaimmillaankin vuosien päässä tulevaisuudessa. Lopulta Curby
ja Work päätyivät, ehkäpä kaikkein epätodennäköisimpään, mutta loogisimpaan
lähestymistapaan – suoraan vetoomukseen AKC:lle. AKC suostui avaamaan
rotukirjan näille tuonneille ja myös seuraavan retken tuonneille sillä aikaa,
kun odoteltiin Amerikan Basenji Kerhon hyväksyntää, joka saatiin vuonna
1988.
Vielä oli kuitenkin ratkaistava
useita ongelmia. Miten suhtauduttaisiin siihen, että useimmat tuonneista oli
brindlejä, värikuvio, jota AKC:n rotumääritelmä ei edes hyväksynyt? Miten nämä
suoraan pusikosta tulleet koirat hyväksyttäisiin amerikkalaisiin
jalostusohjelmiin? Asettaisiko näiden koirien tuntematon perimä niiden jälkeläiset
epäilyksen alaisiksi ja tekisi niistä vähemmän kilpailukykyisiä
näyttelykehässä? Ottaen huomioon, että itse asiassa brindle oli kaikkein
yleisin värimuoto alkuperäisissä afrikkalaisissa koirissa, Amerikan Basenji
Kerho korjasi rotumääritelmää ja hyväksyi brindle-värikuvion. Hyvin pian
kasvattajat pitivät brindlevärisiä basenjeja ylpeyden aiheinaan. Laadusta ei
tingitty – rodun paras basenji, itse asiassa paras ”hound”-ryhmän koira
(AKC:ssa basenji kuuluu hound-ryhmään) vuonna 1997 oli brindle basenji. Ja mikä
tärkeintä, uusien basenjituontien geenit näyttävät tähän asti olleen vapaita
niistä perinnöllisistä vioista, jotka olivat vaivanneet rotua.
Basenji ei suinkaan ole ainoa
rotu, joka kapean jalostuspohjan takia kärsii perinnöllisistä
terveysongelmista. Puhdasrotuiset koirat ovat saaneet kuuluisuutta geneettisinä
painajaisina. Monilla roduilla perustamispopulaatio on ollut alle 50 koiraa –
luku, joka panee kylmät väreet kulkemaan kenen tahansa uhanalaisten lajien
pelastamiseksi työskentelevän ekologin selkäpiitä pitkin. Uhanalaisten lajien
jalostusohjelmat painottavat geenipoolin kasvattamista käyttämällä jalostukseen
kaikkia mahdollisia eläimiä. Monien rotujemme kohdalla geenivaranto on AKC:n
rotukirjan ulkopuolella, me emme vain voi käyttää sitä AKC:n toimintatapojen
takia.
AKC perustettiin 1884 ja se
on verovapaa, taloudellista hyötyä tavoitelematon organisaatio, kirjattuna
päämääränään suojella ja kehittää puhdasrotuisia koiria. Sääntöjen mukaan sen
tehtävinä on: ”yleensä tehdä kaikkensa edistääkseen koirien rotupuhtauden
tutkimusta, jalostusta, esittämistä, kehittämistä ja säilyttämistä”. Nämä
olivat ylväitä ajatuksia siihen aikaan – todellakin mihin aikaan tahansa. Yksi
tärkeimmistä menetelmistä, jolla AKC pyrki päämääräänsä oli koirarotukirjan
pito. Sinne tallennettiin kaikkien rekisteröityjen koirien sukutaulutiedot.
Perustajat eivät voineet aavistaa, että runsaan vuosisadan kuluttua yli
miljoona koiraa rekisteröitäisiin AKC:ssa joka vuosi. Eivätkä he voineet
aavistaa niitä vaikutuksia, jotka vuosisadan kestäneet rajoitetut
jalostusmenetelmät saisivat aikaan joissakin koirayksilöissä. Tämä ei ollut
heidän vikansa, vuonna 1884 Gregor Mendelin perinnöllisyystieteelliset löydöt
(vaikkakin tutkielma oli julkaistu) olivat yleisesti tuntemattomia,
populaatiogenetiikan teorioita ei oltu keksitty, kromosomeja ei tunnettu,
DNA:ta ei oltu ajateltukaan. Darwinin teoriat valinnasta ja evoluutiosta
tunnettiin, ja siinä valossa tuntui ilmeiseltä, että päämäärä saavutettaisiin
suhteellisen suljetulla jalostusohjelmalla, joka perustuu parhaisiin
yksilöihin. Ei ollut mitään syytä epäillä, että tarkan säännöstön noudattaminen
ja heikomman geneettisen materiaalin
poisjättäminen voisi lopulta vahingoittaa niitä rotuja, joita AKC halusi
varjella.
Kulunut vuosisata on ollut
vallankumouksellinen genetiikan ja geneettisen terveyden ymmärtämisessä.
Tiedämme niiden ongelmien perussyyn, jonka rajoitettu perustamispopulaatio voi
ja on jo aiheuttanut. Pakastesperman käyttö mahdollistaa geenien tuonnin
kaikista maailman kolkista ilman, että koiria täytyy kuljettaa. Mutta AKC on
yhä usollinen niille periaatteilleen, jotka tekevät uusien geenien pääsyn
rotuihin lähes mahdottomaksi – tuotiin ne maahan sitten elävissä koirissa tai
jäähdytysastioissa.
Me emme voi syyttää
ainoastaan AKC:a. Koska meillä on käytettävissä koko maailman koirat, tuntuisi
helpolta sulauttaa uutta geneettistä materiaalia AKC:n geenivarantoon. Mutta,
AKC on rekisteriä pitävä järjestö, jolla on velvolisuus varjella
koirarotukirjojen oikeellisuutta ja asettaa kyseenalaiseksi kaikkien
rekisteröimättömien koirien oikeuden tai vaateet jalostukseen käytöstä. Eri
puolilla maailmaa on runsaasti rekisteröityjä koiria, joilla on riitävästi
todisteita sukujuuristaan AKC:n tarkoituksiin. Ongelman lähtökohta on siinä,
että koirien rekisteröiminen ja esittäminen alkoi vain osassa maailmaa. Eri
maiden kansallisissa kennelliitoissa nykyään rekisteröitävät koirat, ovat itse
asiassa lähtöisin samoista perustamispopulaatioista, kuin AKC rotukoirat.
Näiden koirien jalostukseen käyttö ei saisi aikaan haluttua vaikutusta
geenivarannon suurentamisessa. Mahdollisuus palata rodun alkuperämaahan,
jotta jalostuspohjaa voisi laajentaa sanotaan introgressioksi (= geenien siirtyminen
alkuperämaan populaatiosta kohdemaassa olevaan populaatioon). Ilman erityisiä
poikkeuksia AKC:n perussäännöt tekevät tällaiset operaatiot lähes mahdottomiksi
koirille, jotka ovat lähtöisin useimmista ”ei-länsimaista”. Monet
maatiaiskoirat ovat kotoisin maista, joissa rekisteröintijärjestelmää ei ole,
tai ne eivät vastaa AKC:n erityisiä periaatteita. AKC usein helpotti
jalostuspohjan laajentamista monien rotujen varhaisessa kehitysvaiheessa.
Viimeaikaiset yritykset uuden geneettisen materiaalin tuomiselle käyttämällä
maatiaiskoiria jalostukseen on saanut vastaansa AKC:n lujan asenteen, että
rekisteröimätöntä koiramateriaalia ei voida suoraan sulauttaa koirarotukirjaan.
AKC kuitenkin tekee joskus poikkeuksia lääketieteen tai terveyden pakottamana.
Sellaisissa tapauksissa rotujärjestön on äänestettävä sen puolesta ja anottava
AKC:ltä rotukirjan avaamista lyhyeksi ajaksi.
Esimerkiksi saluki on hyvin vanha rotu, jota
tänäänkin esiintyy alkuperäisellä kotiseudullaan kaikkialla Lähi-Idässä. Rodun
beduiiniomistajat voivat kertoa kuulijalle sen esi-isät monen sukupolven
taakse, mutta se ei ole riittävä todiste rotupuhtaudesta AKC:n rekisteriä
varten. AKC-saluki polveutuu suurimmalta osaltaan pieneen koiramäärään, jotka
tuotiin Englantiin 1920-luvulla. Vuonna 1945 kaksi salukia, jotka King Ibn Saud
oli kasvattanut tuotettiin USA:han. Pienen suostuttelun jälkeen AKC laati
erikoissäännön, jonka mukaan näiden koirien jälkeläiset voidaan kolmen
sukupolven jälkeen rekisteröidä, kunhan vain rekisteröityjä koiria olisi
käytetty kaikkien välissä olevien sukupolvien jalostuksessa. Kotiseudultaan
Lähi-Idästä nykyään tuotetut salukit ovat pelottavia vastustajia kilparadoilla.
Yritykset saada näille koirille AKC:n hyväksyntä on kuitenkin ollut
tuloksetonta. Tämä johtuu suurimmalta osaltaan rotujärjestön yksimielisyyden
puutteesta, sekä siitä, ettei rotua vaivaa mikään perinnöllisen ongelma, joka
tekisi jalostuspohjan laajentamisen välttämättömäksi.
Joissain roduissa mitään maatiaiskantaa ei
ole olemassakaan tai se kärsii täsmälleen samoista ongelmista kuin AKC:n rotu.
Sellaisissa tapauksissa risteytykset muihin rotuihin on ainoa keino tuoda uutta
geenivirtaa rotuun. Rotujen muodostuessa sellaiset risteytykset olivat
tavallisisa. Vaikka shih tzu on hyvin vanha rotu oletettiin 1900-luvun alussa,
että rotu oli kuollut sukupuuttoon Kiinassa. Moderni shih tsu polveutuu
seitsemästä uroksesta ja seitsemästä nartusta, joista yksi ei ollut shih tzu vaan
kiinanpalatsikoira. Tämä risteytys tehtiin vuonna 1952, kauan ennen kuin AKC
hyväksyi rodun.
Varhaiset rekisteröintijärjestelmät
hyväksyivät joskus risteytykset rodun kehityksen alkuvaiheessa. Kun rotu on
tunnustettu, risteytykset sallitaan vain hyvin harvinaisissa olosuhteissa.
Dalmatialainen on rotu, jolla on perinnölinen alttius virtsahapon epänormaaliin
aineenvaihduntaan, joka johtaa kivuliaiden ja terveyttä heikentävien
virtsakivien (munuaiskivien?) muodostumiseen. Vuonna 1988 dalmatialaisten rotujärjestön
hallitus teki päätöksen, AKC:n myötävaikutuksella, että risteytys pointterin
kanssa suoritettaisiin, pyrkimyksenä tuoda dalmatialaisrotuun virtsahapon
normaalin aineenvaihdunnan geeni. Suunnitelmana oli takaisinristeyttää terveet
hybridijälkeläiset dalmatialaisiin jatkaen useampia sukupolvia, kunnes
jälkeläiset olisivat olennaisesti dalmatialaisia ilman pointterin leimaa,
paitsi normaali virtsahapon aineenvaihdunta. Jokainen takaisinristeytys
(hybridi x dalmatialainen) vähentäisi pointterin kromosomit puoleen. Tämä on
yleinen käytäntö, kun halutaan tuoda uusi geeni toiseen populaatioon, vaikka
jotkut seikat voivat hidastaa tai keskeyttää edistyksen. Näihin ongelmiin
liittyy geenien kytkentä - entä jos valinnan kohteena oleva ominaisuus onkin
samassa kromosomissa, kuin ominaisuudet, jotka ovat olennaisia rotutyypille?
Jos virtsahapon normaalin aineenvaihdunnan geeni on samassa kromosomissa, kuin
sentyyppisten täplien geeni, jotka hyväksytään pointterille, mutta ei
dalmatialaiselle, olisi valinta terveyden puolesta myös valintaa rotutyyppiä
vastaan. Siinäkin tapauksessa, ajan kuluessa pointterilta peräisin olevan
kromosomin ja dalmatialaisperäisen vastinkromosomin välillä tapahtuisi
tekijänvaihduntaa (crossing over) ja toivon mukaan dalmatialastyyppisten
täplien geeni liittyisi samaan kromosomiin normaalin virtsahapon
aineenvaihduntageenin kanssa. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Jälkeläisillä,
joilla oli normaali virtsahapon aineenvaihdunta oli taipumus olla
beltontäpläisiä (ticking) eikä dalmatialaistäpläisiä (spotting). On
mahdollista, että kyseessä on geenien kytkentä tai pleiotrooppinen ominaisuus.
Pleiotrooppisissa ominaisuuksissa sama geeni aiheuttaa useampia eri
vaikutuksia.
Lisää ongelmia aiheutti Amerikan
Dalmatialaisseuran yleinen mielipiteen muutos. Myöhemmässä vaiheessa seura
ryhtyi vastustamaan risteytyspentujen rekisteröimistä ja kielsi niiden
rekisteröintioikeuden. Siten, vaikka kokeilu oli lääketieteellinen saavutus, se
ei ollut onnistunut dalmatialaisen rotutyyppiä silmällä pitäen, eikä se
saavuttanut laajaa hyväksyntää. Tärkeää tässä sen sijaan oli – ei hankkeen
epäonnistuminen, vaan se, että AKC:llä oli näkökulmaa hyväksyä risteytykset.
Ehkäpä tärkein opetus oli, että ennenkuin
tällaiseen ryhdytään on hankkeelle saatava rotujärjestön täysi tuki. Tällä
hetkellä AKC vaatii rotujärjestön äänestyksessä annetun täyden luottamuksen
hankkeille, ennen omaa suostumustaan. Yksi Amerikan harvinaisimmista roduista
on griffonkarvainen seisoja (Wirehaired Pointing Griffon). 1980-luvulla
muutamat kasvattajat päättivät risteyttää rotuun eurooppalaista Cesky
Fousek-rotua, rodun kapean geenipoolin takia. Kaikki rodun kasvattajat eivät
olleet hankkeen takana, joten AKC ei hyväksynyt jälkeläisiä rekisteröitäväksi.
Kasvattajilla on oikeus valita jalostusohjelmiensa suunta. Jos he valitsevat
risteytyksen toiseen rotuun ilman rotujärjestön ja AKC:n hyväksyntää,
jälkeläisiä ei voi rekisteröidä – oli aikeet miten hyviä tahansa. Vaikka onkin
selvää, että joissain tapauksissa AKC harkitsee ”sääntöjen rikkomista”, edistääkseen
terveyttä ja geneettistä monimuotoisuutta, ei tunnu olevan minkäänlaisia
ohjeistuksia, jonka mukaan rotujärjestö voisi anoa poikkeusta. Jotta
rotujärjestöt tietäisivät, onko järkevää käyttää tällaista mahdollisuutta,
pitäisi kirjalliset kriteerit olla saatavailla. Pitäisikö rotujärjestön vai
AKC:n olla lopullinen päättävä elin, kun tällaisista poikkeuksista ratkaistaan?
Valitettavasti, hyvin harvoilla
rotujärjestöjen jäsenillä on riittävästi tietoa genetiikasta näitä päätöksiä
tekemään. Joillain rotujärjestöillä on suuret jalostus- ja terveystoimikunnat,
joita johtaa lääketieteestä, perinnöllisyydestä, tutkimuksesta ja rodusta hyvin
perillä olevat harrastajat, mutta useimmiten näin ei ole. Suurin osa
harrastajista, joilla on aikaa seuratoiminnalle, ei kuulu tutkijoiden
eturiviin. Hyvillä aikomuksilla varustetut, kykenemättömät harrastajat ovat
tyypillisesti terveystoimikuntien puheenjohtajina. Lisäksi monissa roduissa
”politiikka” saattaa siirtää kyvykkäät henkilöt syrjään tai estää heidän
osallistumisensa toimikuntiin. Seurapolitiikka voi myös vaikuttaa siihen mitä
sairautta milloinkin vastustetaan. Tosiasiassa, muutamia poikkeuksia
lukuunottamatta, rotujärjestöjen terveystoimikuntien tulokset ovat olleet
pettymyksiä. Monesti rotujärjestöjen terveystutkimukset epäonnistuvat, sillä
kasvattajilla ei ole halua keskustella kilpailijoidensa kanssa mahdollisesti
perinnöllisistä ongelmista. Useammin kuin kerran, ne, jotka ovat vastuussa
tietojen keräämisestä, ovat paljastaneet luottamuksellista tietoa. Koska
olennainen ongelma tiedon keräämisessä, on kanssakasvattajien epäluottamus,
voisivat rotujärjestöt vaihtaa terveystietojen keräystehtäviä. Siten toisen
rotujärjestön jäsen keräisikin tiedon toista rotujärjestöä varten ja päinvastoin.
Näillä kahdella rodulla pitäisi silloin olla suurinpiirtein yhtä paljon
rekisteröintejä ja terveysongelmia. Tällainen menettely poistaisi kiusauksen
tietojen paljastamisesta, sillä tiedonkerääjä ei tuntisi toisen rodun
harrastajia. Tämä on parempi ratkaisu, joskin kaukana täydellisestä.
Vielä parempia olisivat kaikkien rotujen
yhteistietokannat, jotka ovat erillään rotujärjestöistä. Tällaiset rekisterit
ovat joko avoimia tai suljettuja. Avoimessa tietokannassa koirien tiedot ovat
yleensä yleisön vapaasti saatavilla. Sellaiset rekisterit ovat arvokkaita, kun
tehdään sukutauluun perustuvia jalostussuunnitelmia. The Institute for Genetic
Disease Control in Animals (GDC, P.O. Box 222, Davis, CA 95617,
[email protected].) kerää tietoa niin terveistä, kuin sairaistakin koirista
antaen sen kasvattajien, tiedemiesten ja eläinlääkärien käyttöön. Tämä on avoin
tietokanta, joka tarkoittaa, että koirien identiteetti ei ole
luottamuksellinen, vaan niiden harrastajien käytössä, jotka etsivät tietoa.
Ideallisessa maailmassa tämäntyyppistä rekisteriä tarvitaan, koska tilastoituna
ei ole vain koira itse, vaan myös koiran sukulaiset. Vähemmän ihanteellisessa
maailmassa, monet kasvattajat vastustavat avoimia tietokantoja, koska he
pelkäävät olevansa ainoita roduissaan, jotka ovat ilmoittaneet ongelmista, ja
pelkäävät myöhemmin menettävänsä pennun ostajia ja astutuspyyntöjä niille
kasvattajille, jotka eivät ole yhtä rehellisiä.
Suljetussa tietokannassa tietyn eläimen
identiteetti ei yleensä ole saatavilla, tai saatavana on ainostaan terveiden
koirien tutkimustulokset. Sellaisia rekisterejä kritisoidaan yleisesti, sillä
joidenkin kasvattajien mielestä vain puolet tarinasta on kerrottu. Toisaalta
kasvattajat, joilla on näiden organisaatioiden tietokannoissa terveiksi todettuja
koiria, voivat ylpeillä sertifikaateillaan, jättäen sertifikaatittomat koirat
epäilyksenalaisiksi. Tunnetuin näistä tietokannoista on Orthopedic Foundation
for Animals (OFA, joka kerää tietoa lonkkadysplasiasta, kyynärnivelviasta,
polvilumpion sijoiltaanmenosta, craniomandibular osteopatiasta (luustohäiriö,
jossa leukaluu kasvaa suhteettomasti), sydäntutkimuksista,
kilpirauhastutkimuksista ja tietyistä rotuspesifisistä vioista) ja Canine Eye
Registration Foundation (CERF, joka sertifioi koirat, jotka ovat vapaita
perinnöllisistä silmävioista). Terveiden koirien sertifioimisen lisäksi, nämä
organisaatiot pitävät suljettua tietokantaa kaikista koirista, olivat ne
terveitä tai sairaita. OFA:n rekisterissä on yli 500.000 koiraa.
Toiset suljetut rekisterit ovat vain
tutkimuskäyttöön, saavuttaakseen mahdollisimman paljon eri koirien tietoja nämä
rekisterit lupaavat intimiteettisuojaa. The Veterinary Medical Data Base
(Eläinlääkinnällinen tietokanta) sisältää yli 5,800,000 tutkimustulosta, jotka
on tallennettu Pohjois-Amerikan 24 eri eläinlääketieteen koulusta vuodesta 1964
lähtien. Se ei ole perinnöllisyystieteellinen rekisteri vaan tallentaa eri
tapaukset rotukohtaisesti tai muilla kriteereillä. Tutkijat ja eläinlääkärit
voivat selata tätä tietokantaa maksamalla nimellisen maksun.
DNA-näytteiden oton myötä on myös DNA:han
pohjautuvia tietokantoja perustettu. Eläinlääketieteen Genetiikan Laboratorio
(The Veterinary Genetics Laboratory, VGL) Kalifornian Yliopistossa Davisissa
kerää DNA-näytteitä, päämääränään rakentaa geneettinen profiili jokaisesta
rodusta, ja samalla tutkia tiettyjä rotukohtaisia vikoja. Nykyinen tutkimus
tähtää Akitojen ja Weimaranereiden immuunivälitteisen sairauden DNA-geenimerkin
paikantamiseen. Tarkoitus on laajentaa tätä yritystä myös muihin rotuihin.
Kun näytteet on kerätty, tietokannan
tulkinta ei ole sellaisenaan useimpien koirankasvattajien kykyjen ulottuvilla.
Geneetikot ovat saaneet hyvän koulutuksen tullakseen päteviksi datatiedon
analysoimisessa. On huimapäistä olettaa, että kasvattaja voisi kyetä samaan
vain lukemalla perinnöllisyystieteen oppikirjoja. Kaikesta maailmalla
tehtävästä perinnöllisyystieteen tutkimuksesta ei myöskään ole mitään hyötyä,
jos tätä tietoa ei voida saada koiranomistajien ja kasvattajien yleiseen tietoisuuteen.
Tämä tehtävä on jätetty rotujärjestöjen jäsenien ja paikallisten eläinlääkärien
huoleksi. Rotujärjestöt ovat silloin tällöin määränneet turmiollisen vääriä
jalostusohjeistoja. Sellaiset ohjeet ovat seurausta tutkimustulosten vääristä
tulkinnoista, yhdistettynä populaatiogenetiikan perusteiden
väärinymmärtämiseen. Kasvattajat, jotka havaitsevat tietyn ongelman, ovat
haluttomia jakamaan tietoa toisten kasvattajien kanssa siinä pelossa, että se
vaarantaa heidän kasvatustyönsä maineen. Vaikka tämä suuntaus on muuttumassa,
ovat kavattajat myös haluttomia kysymään apua eläinlääkäriltään, koska
tyypillinen kliinikko ei ole kovin hyvin perillä perinnöllisyystieteestä ja
pyrkii ehdottamaan kastraatiota tai kohdunpoistoa turvallisimpana ratkaisuna.
Jotta geneettinen monimuotoisuus saataisiin säilymään, tarvitsee koiraharrastus
koulutettuja geneetikkoja, joilla on populaatiogenettistä koulutusta, jotka
voisivat neuvoa kasvattajia. On ehdotettu mahdollisuutta, että perustettaisiin
AKC:n tukema asiantuntijoista koostuva toimikunta eli
”perinnöllisyystieteellinen neuvonta suora-linja”. Geneetikot, joilla olisi
tietotaitoa eläinlääketieteestä, puhdasrotuisista koirista,
populaatiogenetiikasta ja tutkimustiedon analysoinnista ja hankinnasta voisivat
vastata kasvattajien ja myös omistajien esittämiin ongelmiin. Tällainen
toimikunta voisi kertoa mm. tiettyjen rodun terveysongelmien yleisyydestä,
niiden perinnöllisyydestä ja niistä nykyisistä tutkimuksista, jotka koskevat
näitä ongelmia. Se voisi tarjota neuvoja niistä riskeistä, jotka voivat uhata
suunniteltua yhdistelmää. Vaikka tällainen tietokeskus ei voisi toimia
perinnöllisyystieteen oppilaitoksena, se voisi julkaista esitteitä, jotka
kertovat eri ongelmista ja ohjata kasvattajia tiedon lähteille. Minimissään tällainen
hanke tarvitsisi $100,000 vuodessa, jotta voitaisiin palkata pätevä
henkilökunta ja kunnon tilat.
Rahoitus on usein riippuvainen rodun harrastajien avokätisyydestä.
Vapaa-ajan harrastuksessa rahavirrat ovat aina ulospäin ja kasvattajilta on
liikaa pyydetty, että he sijoittaisivat vielä enemmän keräyksiin, vaikka
päämäärä olisi kuinka ylevä. Tämä ei tarkoita, että kasvattajat tai omistajat
saisivat vapauttaa itsensä rodun hyväksi tehtävästä rahallisesta vastuusta.
Päinvastoin, koiramaailma rakentuu useiden rikkaiden yksilöiden varaan, jotka
rutiininomaisesti tuhlaavat yli $100.000 vuodessa kampanjoidessaan
näyttelykoiraansa. He eivät tee tätä saadaksen vain rahallista kompensaatiota,
vaan saadakseen tunnustusta koiraharrastusmaailmassa. Jos vain joku osa tästä
rahasummasta voitaisiin kanavoida rodun terveyden tutkimiseen, eikä
rotulehtimainoksiin, voidaan vain kuvitella, kuinka paljon suurempi heidän
arvostuksensa ja panoksensta koiramaailmassa olisi. Itse asiassa, moni näistä
koiranesittäjistä maksaa kyllä osuutensa, mutta saa siitä vain vähän kiitosta.
Niiden henkilöiden nimet, jotka ovat lahjoittaneet varoja tutkimustyöhön,
tulisi julkaista jossain merkittävässä lehdessä. Tällä tavoin heidät yhteisesti
huomioitaisiin, ja samalla motivoitaisiin niitä, joiden nimi sieltä puuttuu.
Toisaalta, tällaiset varakkaat näyttelyharrastajat ovat koiramaailmassa
poikkeuksia. Suurin osa kasvattajista on tavallisia vaatimattomia ihmisiä,
jotka menettävät rahaa jokaisen pentueen myötä. Ainoa taho, joka saa jatkuvasti
rahaa jokaisesta pentueesta on AKC. AKC:n tuotot tulevat puhdasrotuisten
koirien rekisteröimisestä. Koskaan aiemmin ei yleisö ole ollut niin tietoinen
ja epäluuloinen puhdasrotuisten koirien terveydestä. Jos tämä huoli kasvaa ja
jatkuu, niin AKC:n kohtalona on tulojen menetys, sillä yhä harvempi haluaa
ostaa AKC-rekisteröidyn terveysriskin. Kuluneella vuosikymmenellä on ollut
voimakasta kehitystä koirien perinnöllisten sairauksien tutkimustyössä. AKC:n
”Koirien Terveys Säätiön” (AKC Canine Health Foundation, CHF) perustaminen
vuonna 1995 on vihdoin tarjonnut keinon, jolla rotujärjestöt voivat saada
ohjeita rahankeräykseen, terveysohjelminen laatimiseen ja tutkimushankkeiden
valintaan. CHF on epäilemättä ollut suurin panos, jonka AKC on tehnyt edistääkseen
koirien terveyttä. Sittenkin monet harrastajat valittavat, että se merkitsee
vain pientä edistysaskelta. Ei ole kuitenkaan epäilystä, etteikö CHF jo olisi
antanut merkityksellistä panosta tutkimustyön ja koulutuksen edistämiseksi.
Vaikka on korostettu yhteistyötä rotujärjestöjen kanssa, CHF on yhä valmis
auttamaan myös yksittäistä kasvattajaa. Säätiö on erittäin tarpeellinen
menellään olevien projektien valvonnassa ja arvioinnissa. Tällä varmistetaan,
ettei tutkimustrahat kulu hyödyttömiin asioihin.
Koiria omistava kansanosa odottaa AKC:ltä opastusta koira-alan
kysymyksissä, terveysasiat mukaan lukien. Eikö siten olisi luonnollista, että
he saisivat neuvoja silloin kuin niitä haluavat? Kenen puoleen koiranomistajat
voivat kääntyä ohjeita saadakseen, jos mahdollinen perinnöllinen vika ilmenee.
Vuonna 1997 CHF sai 450.000 dollaria lahjoituksina harrastajilta, kerhoilta ja
yhdistyksiltä ja 800.000 dollaria AKC:ltä. Tämä noussee noin yhteen miljoonaan
vuonna 1998, mutta se ei silti riitä. AKC on saavuttanut noin 5 miljoonaa
dollaria ylijäämää vuosittain viimeisten viiden vuoden aikana. Koottuaan näin
merkittävän omaisuuden, AKC voisi päättää käyttävänsä tämän ylijäämän koirien
terveyden ja perinnöllisyyden lisätutkimustyölle. Mielstämme AKC:llä ole mitään
tärkeämpää rahoituskohdetta, kuin perinnöllisyystutkimus ja neuvonta.
Erityisesti esitämme, että on kaksi aluetta, jotka erityisesti vaativat AKC:n
rahoitusta. Ensimmäinen on kaikkien rotujen yhteinen tieto- ja
tutkimustulosrekisteri tietokanta, jonkalaisia nyt eri rotuyhdistkset keräävät
ja tulkitsevat itse. Toinen on ”perinnöllisyysneuvonta-kuumalinja”, jonka
työntekijöinä olisi palkattu ja pätevä henkilökunta, jolla ei ole yhteyksiä
koirakilpailuihin tai koirankasvatukseen. Tietojen keruu rotujärjestöissä
näyttää epäonnistuvan, mutta aika ja vaiva, jotka kuluvat niihin, kun kaikki
eri rotujärjestöt tekevät erikseen samaa työtä on turhauttavaa. Analyysit,
jotka koskevat useita rotuja tai sukulaisrotuja, voisivat helpommin paljastaa
perinnöllisiä yhtäläisyyksiä, joiden tutkimiseen ja ilmituloon menee enemmän
aikaa yksittäisissä roduissa.
Jos AKC kieltäytyy rahoittamasta tällaisia elintärkeitä projekteja
nykyisestä ylimäärästään, olisi koiranomistajien ja -kasvattajien
tasavertaisesti jaettava vastuu tästä. Kuten jokainen koiranomistaja tietää on
koiran omistaminen kallista ja sairaan koiran omistaminen sitäkin kalliimpaa.
Yksi pienimmistä koiran koko elämän aikana maksamista maksuista, jonka
koiranomistaja tai kasvattaja maksaa on tuon koiran rekisteröiminen AKC:ssä.
Useimmat harrastuskoiran omistajat ja kasvattajat eivät panisi hanttiin, jos
tähän lisättäisiin dollari tai kaksi, jos he tietäisivät, että siitä kertyvä
raha olisi korvamerkitty koirien terveystarkoituksiin. Vuonna 1997 AKC
rekisteröi 564,155 pentuetta ja 1,307,352 koiraa, yksi dollari lisää näihin
olisi 1,871,507 dollaria koirien terveyden edistämiseen. On aika, että AKC
myöntää, ettei se voi olettaa rotujärjestöjen jäsenten toimivan tiedemiehinä
tai hyväntekijöinä. Sen täytyy ottaa vastuu niistä koirista, joiden
rekisteröintimaksujen kautta se saa tulonsa ja niistä sairauksista, joita sen
rekisteröinipolitiikka (suljettu koirarekisteri; käänt. huom) – vaikka olisi
kuinka hyvää tarkoittavaa – on auttanut luomaan. Kentällä on paljon turhautumista
AKC:n suhteelliseen toimimattomuuteen terveyskysymyksissä – mutta on myös
tärkeää huomata ne syyt, jotka tämän aloitekyvyttömyyden takana ovat. Suurin
syy on luonnollisesti on AKC:n vanhoillinen luonne, joka perustuu sen
rakenteeseen ”järjestöjen järjestönä”. Rotujärjestöjen puolelta valtuutetut
edustavat lähtökohdiltaan hyvin erilaisia ihmisiä, joilla kokemuksien ja
mielipiteiden erot ovat suuret. Ei ole kovinkaan helppoa saavuttaa
yhteisymmärrystä sellaisessa ryhmässä. On huomattava, että AKC edustaa ”meitä”
me olemme ”heitä”. Jotta muutos olisi mahdollinen tarvitaan huomattavia
muutoksia koiraharrastuksessa. Me kaikki tunnemme rotujärjestöpolitiikkaa –
jopa erikoisnäyttelyn ulkomuototuomarin valinta kiistelty aihe, miten siis
voisimme olla samaa mieltä siitä, mitkä ovat tarpeellisia terveystutkimuksia
roduillemme. Seuraava osa käsittelee tätä ongelmaa.